maanantai, 26. maaliskuu 2012

Kuka se minä olen?

Löysin itsestäni eilen uuden ominaisuuden. -mietiskelijän ja pohtijan. Tämä sairastuminen on herättänyt itsessäni outoja kysymyksiä, kuten millainen minä olen, kun olen täysin terve, olenko koskaan ollut täysin terve ja mitkä ajatukset kuuluu tähän sairauteen ja mitkä kuuluvat minulle itselleni? En vain halua hyväksyä sitä, että sairastuneet ajatukset, mietteet ja suhtautumistapa asioihin kuuluisivat minulle itselleni, kun ne mielestäni kuuluvat sille masennukselle. Ovatko kaikki pessimistiset ja negatiiviset ajatuksen masennuksen ajatuksia vai onko joukossa myös minun omiani, koska eihän kukaan aina voi ajatella asioista vain negatiivisesti tai positiivisesti. Masennus on kuin musta mörkö, joka asuu päässäni.

Nyt on toki hyviä päiviä ollutkin ja musta mörköni on jonkin verran haalistunut, mutta silti se sieltä vielä ajottain kummittelee hetkellisesti ja vaikuttaa asioihin suhtautumiseeni. Kaikessa uudessa näen hirveästi työtä ja vaivaa ja lopussa epäonnistumisen. Niinkuin esimerkiksi Viherpihalehden pensaissa ja kukkasissa. Olis kyllä ollut kivan näkösiä kukkia ja pensaita, mutta työ on valtava ja nehän kuolee kumminkin, kun en saa niitä hoidettua. Eihän se asia niinkään ole, jos oikeasti olisin kunnossa. Olisin jo tilannut muutaman uuden kasvin ja malttamattomana odottanut pakettia, että milloin se tulee ja milloin se maa sulaa, että sinne voisin jotain istuttaa. No nyt näin. Katsotaan milloin alan nähdä elämäni asioissa positiivisiakin puolia. 

torstai, 22. maaliskuu 2012

Surumurmelin tervehdys

Hei vaan,

Tuntuu vähän tyhmältä nyt tähän alkaa kirjoittamaan mitään, mutta yritetään. Olen siis 36-vuotias kolmen lapsen äiti, joka kärsii näemmä ajottain aina elämässään masennusjaksoista. Nytkin on siis vasta diagnosoitu elämäni toinen masennus, joka nyt ei ole mitään ensimmäiseen verrattuna, mutta elämä ei näytä kovin valoisalta siltikään. Testissä sain tulokseksi keskivaikea/vaikea masennus, vaikka itsestä tämä nyt tuntuu lievältä. Syytä en osaa sanoa tähän, koska kaiken pitäisi olla tosi hienosti ja hyvin. Ainoa, että työttömänä nyt oleskelen ja vakituista työpaikkaa olen itselleni toivonut, mutta sen saaminen ei ole nykypäivänä tietotekniikan alalla kovin helppo nakki.

Kerran olen nyt käynyt siis lääkärissä ja sain toki nappejakin käyttööni. Essitalopraamia, josta tuli ensi alkuun aika äklöjä sivuvaikutuksia. Oli suun kuivumista, pään särkyä, etovaa oloa, häröilevää oloa, välillä oli kaikki hienosti ja sitten taas hetken päästä mikään ei ollut hyvin. Kohta 2 viikkoa on tullut syötyä noita ja nyt alkaa homma tasapainottua. Näyttäisi, että itse itselleni kehittämä ahmimishäiriökin alkaa tasoittua, kun ei tee oikein mieli mitään syötävää. Lihoin nimittäin puolen vuoden aikana 9 kiloa vaikka aloitin laihdutuksen miltei joka aamu. Jospa saisin nyt tuon syömisenkin hallintaan pikkuhiljaa.

Pari kertaa olen nyt ehtinyt käydä psykologin juttusilla. Eka kerta meni kun otettiin tiedot ylös ja vähän tilannetta kartoitettiin ja sitten tää nainen ilmoitti, että hänen kalenterinsa on kyllä ihan täysi, joten voisinko alkaa kulkemaan 70 kilsan päässä toisella psykologilla. Sanoin etten voi, että haluaisin ennemmin sitten käydä tuossa naapurikaupungissa joka on 20 kilsan päässä, kun siellä olen käynyt ennenkin. Tuntui olevan vähän nihkeä ajatus tän psykolgin mielestä ja lopulta hän myöntyi, että no jos itse soitat sinne ja järjestät asian. Onneksi sain aikaiseksi soittaa ja mun vanha 7 vuoden takainen psykologini sanoi ottavansa mielellään mut takaisin asiakkaakseen. Ainoa mutta oli, että olisi pitänyt olla lääkärin lähete. Sen sain onneksi puhelinsoitolla järjestettyä, ettei tarttenut toistamiseen mennä fyysisesti lääkärin pakeille. Mutta loppujen lopuksi jos olisin ollut huonommassa kunnossa, enkä olisi jaksanut asioitani hoitaa, niin olisin jäänyt lääkitykseni kanssa täysin ilman hoidonseurantaa ja psykologin vastaanottoja.

No kävin siis toisenkin kerran ja tällä kertaa vanhalla tutulla psykologilla, jonka kanssa päästiin miltei aloittamaan siitä mihin viimeksi jäätiin ja sainkin hyviä näkökantoja huoliini esim. 17-vuotiaan poikani suhteen, joka on hyvin sulkeutunut ja pelaa vain koulusta tultuaan. Mun mielestäni kun nuoruuteen kuuluu kaverit ja sekoilut ja kokeilut, niin omaanikin kuului. Mutta sitten psykologini sanoi, että koska itselläni oli alkoholistiperhe ja mun oli huono olla kotona ja siksi karkailin ja touhusin omiani, niin ehkäpä pojallani on nyt asiat paremmin ja hän viihtyy kotona, eikä ole tarvetta lähteä muualle. Toivottavasti asia on näin. Hän kuitenkin tykkää käydä koulua ja herää aamulla oma-alotteisesti ja tuntuu, että siellä on kuitenkin kavereita, joiden kans hän hengailee.

Siinäpä oli hieman alustusta tähän päivään saakka ja tänään muuten onkin aika hyvän oloinen päivä. Olo on pirteä ja sain nukuttuakin suhteellisen hyvin. Vein nuorimmaisen (2,5 vuotias poika) hoitoon, hän kun on nyt puolipäivähoidossa, että jää mullekin omaa aikaa, kun mieskin on nyt raksahommissa ja eipä sitä paljoo kotosalla näy. Nyt tulee ilmeisesti tänä iltana jo kotiin ja huomenna ois vapaa ja tietty viikonloppu myös. Jee.